Kaupungissamme järjestettiin vuosittainen hyväntekeväisyystempaus juoksutapahtuman muodossa. Tapahtuma alkoi ja päättyi taloamme melkein vastapäätä olevalta krikettikentältä. Osallistuimme koko perheen voimin. Möykkä on joka tapauksessa niin kova, että on sama olemmeko kotona vai mukana tapahtumassa. Tapahtumalla kerätään varoja vähäosaisten avustusjärjestölle. Osallistujat ostavat itselleen juoksua varten teetetyn t-paidan.

Juoksumatka ei ole pituudella pilattu, vajaa viisi kilometriä. No, tarkoitus on kai saada paljon ihmisiä mukaan. Lenkki lähti viereiseltä krikettikentältä. Tie talomme ja kentän välillä oli suljettu muulta liikenteeltä tapahtuman vuoksi. Kyseinen tie on normaalisti kohtalaisen vilkasliikenteinen. Lenkki oli yksinkertaisuudessaan tuota tietä jonkun matkaa toiseen suuntaan, yhden ison korttelin kierto ja saman tien toista kaistaa takaisin krikettikentällä.

Olimme taas niin massiivisen tuijotuksen kohteena. Alussa juuri muutettuamme tänne ei tuijotus minua niin häirinnyt, olinhan itsekin uusi, mutta nyt en tunne enää itseäni uudeksi täällä, ja tuijotus on alkanut ärsyttämään minua enemmän ja enemmän. Ja tuijotuksen lisäksi se jatkuva kuvaaminen, toiset kuvaavat salaa ja toiset tulevat kysymään lupaa. Ihan sama, mutta mitä ihmettä ne ihmiset tekevät vieraiden ihmisten kuvilla? En todellakaan voi ymmärtää. Ja tänään taas on kuvattu ja poseerattu.

Viimein pääsimme lenkille ja olipa kiva kävellä ja työntää rattaita kun oli koko katu käytössä. Ei tarvinnut kävellä tien reunassa peräkanaa hanhenmarssia jatkuvasti vahdaten muuta liikennettä. Täällä ei tiedetä jalkakäytävistä mitään. Tai no saattaa olla toisinaan joku pätkä, mutta ei sinne rattaiden kanssa pääse. Ja jos on kymmenen metriä jalkakäytävää, siinä on niin monta päällysteen kiveä pois paikoiltaan, ettei siellä voi kävellä kuin jalkoihinsa tuijottaen puhumattakaan rattaiden työntämisestä.

Lasten Nashik Run oli kilometri tietä eteenpäin, käännös ja sama matka takaisin. Kun olimme kävelleet sen ensimmäisen kilometrin, tuli innokas järjestystäti eteemme seisomaan ja ilmoitti, että meidän on nyt käännyttävä takaisin.  Ei, kun aiomme kävellä sen pidemmän reitin. Hän seisoi topakkana rattaiden edessä ja ilmoitti, että vauvan turvallisuuden takia teidän tulee kääntyä tästä takaisin. Siis mitä ihmettä? Aiomme kävellä nyt koko matkan. Kävelemme samaista katua pitkin viikoittain ja turvallisempaahan nyt on kun järjestysmiehiä ja poliiseja on tienvieri täynnä ja autoja ei lainkaan. Isak oli jo väsähtänyt koko tapahtumaan ja nukkui rattaissa tyytyväisenä. Vihreäpaitaisia järjestysmiehiä oli kerääntynyt sankka joukko ympärille riidellessämme sen järjestystädin kanssa saammeko jatkaa matkaa vai emme, kuin intialaiset konsanaan. Intialaisilla on kovaäänisiä suukopuja aina kun puidaan kuka kolautti kenenkin perään ja kenen syytä se oli. Järjestystäti oli yhtä tosissaan kuin mekin ja seisoi tanakasti rattaiden edessä. Hän ilmoitti, ettei voi antaa meidän jatkaa vaan soittaa pomolleen, jollekin isommalle byrokraatille. Hän soittikin ja selvitti puhelimeen tilannetta marathiksi.  Tilanne oli itse asiassa niin sekava ja oma ärsytyskäyrä jo sen verran korkealla, etten tiedä mikä lopulta sai järjestystädin siirtymään rattaiden edestä, mutta pääsimme lopulta jatkamaan lenkkiämme. Ja niin turvallisesti, emme ole kertaakaan täällä kulkeneet kun katu oli täysin tyhjä autoista.

Vieläkin kuohuttaa kun mietin tapausta. Ihan turha tulla saarnaamaan meille turvallisuudesta. Todennäköisesti ymmärrämme turvallisuuden merkityksen aivan eri tavoin. Me näemme ne kaikki sikin sokin katoilta toisille roikkuvat sähköjohdot, avonaiset sähkölaitteet, kuorma-autojen katolla matkustavat miehet, turvavyöttömät autot, kypärättömät mopoilijat, tikapuilta vaihdettavat katulamput, korkeat rakennustyömaat ilman turvakaiteita ja niin edelleen, mainitakseni vain jotain. Ja tämänpäiväinen järjestystäti näki turvallisuusuhkana, jos työnnämme lastamme rattaissa autoliikenteeltä suljetulla kadulla. Aikamoinen riski.