lauantai, 19. kesäkuu 2010

Pakopaikka

Yleensä arjen pakopaikat ovat kai mökkejä tai muita piilopirttejä kaukana muista ihmisistä. Meidän Intian vuosina asia on ollut vähän toisin päin. Meidän pakopaikkamme on ollut tämä.

Yli 16 miljoonan asukkaan Mumbai.

Kun pikkukaupungin arki alkoi ahdistaa lähdimme viikonlopuksi Mumbaihin. Emme yleensä tehneet mitään ihmeellistä. Mutta siellä saattoi olla aivan rauhassa ihmisten keskellä. Kukaan ei jaksanut tuijotella. Saattoi tehdä ihan normaaleja asioita. Kaupoista jopa löytyi jotain ostettavaa. Raikkaudesta ei ehkä niin tietoa mutta ei sitä raikkautta täältäkään löydy.  Aloin tuntea sympatiaa jo niitä rihkaman myyjiäkin kohtaan, jotka pyörivät turistipaikoissa. Aivan kuin he eivät enää olisikaan niin agressiivisesti käyneet tyrkyttämään. Aivan kuin he olisivat tienneet, etten ole pelkkä turisti. Mumbaita minun saattaa tulla ikävä. Niin hullulta kuin kuulostaakin.

perjantai, 4. kesäkuu 2010

Ajoitus

Maanantaina viimeinen päivä toukokuuta tulivat muuttomiehet, pakkasivat Suomeen lähtevät tavaramme ja veivät ne mennessään. Tiistai oli hautovan kuuma, niinkuin jo reilut kaksi kuukautta ovat olleet. Iltapäivällä alkoi salamoida ja jyristä. Ja sataa. Ihan kunnollinen sade ja koko illan jatkuva ukonilma. Tavaramme lähtivät aivan viime tipassa. Eivätpä kastuneet ainakaan minun silmieni alla. Nyt voin olla huolehtimatta niistä niin kauan kuin saan kotiini sen laatikkomeren.

Varsinaista monsuunia vielä odottelemme. Eilinen sade upposi kuumaan maahan kuin saunan kiukaalle. Ilma ei raikastunut, kosteus vain lisääntyi. Alla tiistai näkymä parvekkeeltamme.

Tavaroiden pakkaaminen sujui aivan ihmeteltävän jouhevasti. Maanantaihin asti en jaksanut uskoa, että tavarat todella saataisiin matkaan ilman mitään hässäkkää. Etenkin koska muuttofirma tuli Mumbaista, eikä ollut käynyt paikan päällä kertaakaan. Olin hoitanut kaiken vain sähköpostin ja puhelimen välityksellä. Mies vielä valoi minuun uskoa sanomalla, että jos hyvin sattuu pakkaajat on poimittu jostain tien poskesta samana aamuna. Onneksi näin ei ollut. Pakkaaminen sujui oikein tehokkaasti. Siitä tyypillisestä kämmäämisestä ei ollut tietoakaan.

Kevät on ollut minulle todella raskas. Henkisesti raskas. Minulle selkeästi vaikein aika melkein kolmen Intian vuoden aikana. Kevät kului niin hitaasti. Oli päiviä kun jokainen hengenveto tuntui raskaalta. Ja päivät olivat pitkiä kuin nälkävuosi. Olin jossain vaiheessa niin uupunut, että olisin voinut väittää potevani työuupumusta vaikken edes käy töissä.

Pidän lämpimästä, mutta kevät (siis Intian kesä) oli tänä vuonna tuskaisen kuuma. Paikkakunnallamme ei ole mitään tekemistä. Ei kerrasssaan yhtään mitään. Ei mitään tekemistä eikä yhtään paikkaa minne mennä tai missä 2-vuotias voisi leikkiä. Paras vaihtoehto on mennä juoksemaan pitkin kauppakeskuksen käytäviä ja ajelemaan rullaportailla ylös alas. Mitä elämää sellainen on? Ei täytä ainakaan minun kriteerejäni mielekkäästä tekemisestä. Isompien aika tietenkin kului suurimmaksi osaksi koulussa. Mutta viimeisen puolen vuoden aikana kaupungin elokuvateattereissa on näytetty tasan kolme elokuvaa englannin kielellä. Kaikki muut ovat Bollywoodia, missä sinänsä ei ole mitään vikaa mutta kaipaisimme muutakin.

Tätä eksoottisuutta tulee nyt reilusti yli äyräiden. Kaipaan eurooppalaista kulttuuria. Kaipaan museoita, näyttelyitä, konsertteja, puistoja, leikkipuistoja, tilaa. Olen väsynyt siihen kun kaupasta ei löydy elintarvikkeita ja päivittäisiin tuntikausien sähkökatkoksiin. Olen hyvin valmis lähtemään.

torstai, 20. toukokuu 2010

Vielä Pondicherry

Vietimme vielä yhden Intian loman, viikko Pondicherryssä itä-rannikolla, jossa emme olleet vielä käyneet ollenkaan. Pondicherryyn menimme siksi, koska se oli hyvän ystäväperheemme suosikkipaikka Intiassa ja viiden Intian vuotensa aikana he kävivät siellä jopa viisi kertaa.

Lensimme Mumbaista Chennaihin,josta jatkoimme autolla Pondicherryyn. Matkaa oli vielä 165 km, mikä tarkoittaa noin neljän tunnin matkaa täällä, jollei mitään suurempaa hässäkkää satu matkalle. Auton vuokraaminen kentällä oli oma episodinsa. Valkoihoinen vuokraamassa autoa ja yllättäen hinnaston hintoihin täytyykin lisäillä kaikenlaisia veroja ja muita maksuja. Asia harmittaa kun tietää todelliset hinnat. Päädyimme sitten valtion taksiluukulle, jossa hinnat ovat vakiot, mutta myös autot ei niin uusia.

Matkalaukut mahtuivat peräkonttiin kun luukku sidottiin narulla kiinni. Olin tyytyväinen kun kuski ei ollut ihan nuori. Ajattelin, että ajaisi varmaan sopivan rauhallisesti. Mutta mitä vielä. En ole koko Intian aikanani ollut sellaisessa kyydissä. Tie oli onneksi aika hyväkuntoinen mutta kuski painoi kaasua kuin viimeistä päivää ja ohittelimme oikealta ja vasemmalta ja välillä pientareen kautta. Mittari näytti 110 km/h. Edes omalla paljon uudemmalla ja isommalla autolla emme varmaan koskaan aja niin kovaa. Minä istuin lasten kanssa takapenkillä ja kaikki ilman turvavöitä. Ja koska oli iltapäivä ja siesta-aika, alkoi kuskin silmäluomia painaa. Ajattelin jossain vaiheessa, että emme varmaan pääse ollenkaan perille. Monen säikähdyksen ja useamman huomautuksen päästä kuski kai vähän piristyi ja laski nopeudenkin alle sataseen. Ja minä vahtasin takapenkiltä koko matkan kuskin jokaista silmänräpäystä.

Tällainen hymyilevä jumalankuva oli etulasissa, suojeli ehkä matkaamme.

 

Tämä kuva on otettu Mumbaissa eikä ole siis sama automatka. 

Oikeasti Pondicherryn nimi on nykyään Puducherry. Nimi vaihtui vuonna 2006. Vanha nimi oli kuitenkin vielä vahvasti käytössä. Pondicherry oli pitkään Ranskan omistuksessa ja Ranskan vaikutus oli edelleen hyvin vahva. Pondicherry liittyi osaksi Intiaa vasta 1954, eli seitsemän vuotta Intian itsenäistymisen jälkeen. Pondicherry oli vahvasti sekoitus Intiaa ja Ranskaa.

Sieltä löytyi ranskalaista kahvilakulttuuria,

 

kadunnimiä,

rakennuksia,

ja varoitustauluja.

Lisäksi kaupungissa oli monta kirkkoa

Rantabulevardi täyttyi auringonlaskun aikaan

Ja yhtenä päivänä rantabulevardilla tapasimme tämän suvun, joka oli kovin innoissaan meidän tapaamisestamme ja ensin käteltiin kaikki tervehtiäksemme ja sen jälkeen hyvästelläksemme. Ja sitten he ehdottomasti halusivat asettautua vielä kuvaan. Tuo intialainen yhteisöllisyys on jotain aivan käsittämätöntä. Siellä he olivat kävelyllä tavallisena arkipäivänä koko suvun voimin. Oma teiniosastomme arvatenkaan ei ole niin kovin innoissaan näistä tilanteista.

Majapaikkamme oli meren rannassa sijaitseva aika idyllinen resort, jossa oli iso puutarha ja monta rakennusta.

Puistokäytävän päässä oli portti, josta oli parisen sataa metriä meren rantaan.

Vuoden 2004 tsunami oli tehnyt rannasta hyvin nopeasti syvenevän ja aallot olivat voimakkaat.

Oleskelimmekin sitten resortin altaalla. Ja saimme olla hyvin rauhassa. Minusta on vähän hassua kun ainakin meillä päin on intialaista järjestelmää noudattelevissa kouluissa nyt kesäloma-aika, ja Pondicherryssä oli off-season huhti-, touko- ja kesäkuun ajan. Meitä rauha ei tietenkään haitannut, mutta täytyy myöntää, että oli todella kuumaa ja hikistä. Ulkoilmassa saattoi olla viisi minuuttia ja sen jälkeen oli litimärkä hiestä.

Minä kun olen oikea vilukissa niin minulle Intia on sen puoleen sopinut oikein hyvin. Suomessa kykenen kesäisin uimaan ehkä kerran kymmenessä vuodessa ja uimahalleissakin on aina liian kylmä. Olen luullut, ettei uimavesi voi koskaan olla liian lämmintä, mutta nyt tuli sekin harha todistettua vääräksi. Uimavesi voi olla liian lämpöistä jopa minulle. Tuli siellä siitä huolimatta uitua jonkin verran.

Aamupalat tarjoiltiin lasiverannalla.

Auton ikkunasta kuvasin yhtä kulkuetta, en ollut nähnyt vastaavaa aiemmin. Jäljessä kulki suuri määrä vain naisia kantaen jotain astiaa päänsä päällä,

edellä olivat soittoniekat. Ja virkavaltaakin näkyy olevan mukana. Saattoi kulkueeseen kuulua jotain muutakin. Aivan kuin tietä olisi kulkueen edessä kasteltu, mutta en osaa sanoa kasteltiinko sitä muuten vain, vai kuuluiko osaksi kulkuetta.

Takaisin Chennaihin ajoimme mukavaa tietä. joka meni paikoin aivan meren tuntumassa. Ja meillä oli kunnollinen auto turvavöillä ja virkeä kuski. Rantatien varressa sijaitsee ennen Chennaita Mamallapuramin temppeli, joka kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin. Temppelipaikka oli aivan ajotiemme varrella, mutta emme jaksaneet siellä pysähtyä. Helle oli aika uuvuttavan kuuma, eräs kaksivuotias oli juuri nukahtanut ja on aikamoisen painava kannettava 40-asteen helteessä suorassa paahteessa. Kävelee toki itse, mutta ei sinne suuntaan mihin ollaan menossa. Loma oli kiva, mutta meillä alkaa olla pienoista Intia-väsymystä liikkeellä. 

Pondicherry oli viehättävä, mutta ei tehnyt kuitenkaan niin suurta vaikutusta, että palaisimme sinne uudestaan ihan heti. Jos jonnekin haluaisin Intiassa mennä uudestaan suuntaisin Goalle.   

tiistai, 4. toukokuu 2010

Intia on vaarallinen paikka

Vai onko? Sanoisin ennemmin, että Intia on monelle tuntematon paikka. Se saattaa aiheuttaa ennakkoluuloja. Intian kokemukseni perusteella en pitäisi Intiaa sen vaarallisempana kuin muitakaan maita. Järkeään saa käyttää, ihan joka paikassa.

Intiassa on vaarallisia eläimiä. On kyllä. Emme vain ole onnistuneet kohtaamaan yhtäkään. Mutta elämä on täynnä eläimiä. En ole koko elämäni aikana elänyt näin lähellä näin monia eri eläimiä. Enkä puhu vain torakoista Inhokkini numero yksi. Jokapäiväiseen elämäämme täällä kuuluvat lehmät, vuohet, kanat, kukot, possut, kulkukoirat, aasit, puhvelit, hevoset, kamelit, kissat, papukaijat, lepakot (hedelmänsyöjät), useita lintulajeja, gekkot. Arkisia mutta ei ihan joka päivä nähtäviä ovat elefantit. Sadekauden aikana saattaa nähdä helpommin käärmeitä, mutta yleensä vain sellaisia pieniä ruippanoita. Apinat ja riikinkukot eivät viihdy meidän kaupungissa. Ja yhtenä vuonna aivan meidän asuinalueelta oli pyydystetty leopardi. Olimme silloin poissa kaupungista. Kaikki jännittävä tapahtuu tietenkin silloin kun emme ole paikalla. Mutta mitään vaarallista emme ole kohdanneet. Varmaan joitain tyypillisiä eläimiä vielä unohtui listasta.
Intiassa on paljon sairauksia. On kyllä. Täällä näkee kaikenlaista mitä länsimaissa ei näe. Eihän sairaudet oikeasti näy ulospäin länsimaissa, siis fyysiset sairaudet. Kaikki pyritään hoitamaan ja kaikille löytyy paikka. Siis karkeasti ottaen. Suomessa tietenkin on jatkuva itku kun ei ole tarpeeksi sitä ja tätä. Ja varmaan niin onkin. Lähtökohta vaan on hyvin erilainen.  
Intiassa saa väistämättä vatsataudin. No helposti voi saadakin. Varmaan helpommin kuin Suomessa. Me emme kuitenkaan ole sairastaneet vatsatauteja juuri sen enempää kuin Suomessa. Minulla on ollut kahdesti, miehellä ja toisella isoista kerran, toisella isoista useammin, mutta on selkeästi herkkävatsainen ja saa vatsaoireita hyvin helposti myös Suomessa. Pienimmällä ei ole ollut kertaakaan mutta kerää kyllä ahkerasti resistanssia. Nyt on pakko koputtaa puuta. Syömme kohtalaisen usein ulkona. Intialainen ruoka on hyvää ja minä en nauti ruoanlaitosta ja täällä ruoan laittaminen on minulle päivittäistä via dolorosaa. Tosin yksi vieraistamme vei tuliaisena Suomeen salmonellan ja toinen oli muuten vaan tosi kipeä. Mutta eri kerroilla. Ja vain yksi henkilö seurueesta.
Intiassa kuolee liikenneonnettomuuksissa paljon ihmisiä. Se on totta. Mutta ei täällä myöskään noudateta turvallisuusmääräyksiä. Kypärän käytön kanssa on niin ja näin, ei pidetä turvavöitä, ajoneuvot ovat liian täynnä, matkustetaan kulkuneuvon katolla tai tavaratilassa. Tiet ovat huonossa kunnossa. Ohitellaan miten sattuu. Onko ihme, että liikenteessä kuolee paljon ihmisiä. En pitäisi sitä kovinkaan suurena ihmeenä. Lisäksi liikennekulttuurista ei ole tietoakaan. Jokainen puikkelehtii mistä parhaiten mahtuu. Vaikka moottoritiellä vastaantulevien kaistalla, siinähän saattaa oikaista sata metriä. Omaa järkeään saa käyttää. Turvavyö on aika hyvä juttu, vaikkei nopeudet päätä huimaakaan. No, aina niitä turvavöitä vaan ei löydy ja sitten matkustetaan ilman.
Intiassa pääsee helposti hengestään. Saattaa olla mahdollista missä tahansa. Levottomuuksia on mutta maa on myös kovin iso.
Intiassa huijataan. Se on totta, ainakin enemmän kuin Suomessa. Mutta sitten on aivan yli rehellisiä ja ystävällisiä ihmisiä. Maksaessaan saa olla tarkkana vaihtorahan kanssa. Liian usein rahasta tulee väärin takaisin, jotta sen voisi laittaa vahingon piikkiin. Ryöstön tai näpistyksen kohteeksi emme ole joutuneet kertaakaan, ainakaan emme ole huomanneet.
Voihan se olla, että Intia on vaarallinen paikka. Minulle vain ei ole jäänyt sellaista kuvaa. Intia on vain niin Intia, mutta erityisen vaarallisena en osaa tätä maata pitää, näistä näkökulmista.
Mutta 2-vuotiaan uteliaan pikkupojan näkökulmasta Intia on tosi vaarallinen paikka. Minkä tahansa kulman takana saattaa puuttua kaivon kansi. Moottoriajoneuvot ajelevat missä sattuu, miten sattuu ja mihin suuntaan sattuu. Portaista osa saattaa olla yhtäkkiä sortunut kokonaan pois. Kaiteet ovat ehkä puolen metrin korkeudelle. Tai sitten niitä ei ole lainkaan. Uudessa kauppakeskuksessa on kyllä korkeat kaiteet, mutta yks kaks saattaa kaiteen alta puuttua yksi lasielementti. Ilman mitään varoitusta. Ilmeisesti intialaisilla lapsille on kehittynyt jonkinlainen eloonjäämisgeeni, he istuvat tyytyväisinä vanhempien sylissä tai vähintään kävelevät säyseästi kädestä kiinni pitäen. Meidän kaksivuotias vaan ei toimi niin. Kaksivuotiaan näkökulmasta sanoisinkin, että Intia on tosi vaarallinen paikka.

perjantai, 23. huhtikuu 2010

Uusi yritys

Maanantaina kävin lauhtuneena jonottamassa pääpostissa pakettini kanssa. Neuvottelut käytiin paikallisella kielellä, joten minulla on vain aavistus mitä puhuttiin. Paketti sai uuden tarran kylkeensä passituksen maailmalle. Saa nähdä miten käy. Tuskin se edelleenkään Mumbaita pidemmälle on päässyt kun Euroopan lennot ovat olleet jumissa. Toivon sen oikeastaan mieluummin hukkuvan matkalle kuin palautuvan minulle. Parasta tietenkin, jos se pääsisi joskus määränpäähänsä asti.

Pääsiäisenä kävimme pienessä reissussa. Ei tosin kovin kaukana, vain Mumbaissa. Mutta sekin riittää.

Matkanvarrella pysähdyimme kerran tällaisessa taukopaikassa

Eikä haittaa jos rengas rikkoutuu. Palvelua löytyy. Oikeasti autostamme on rengas hajonnut useammankin kerran. Eipä siinä muuta kuin vaihdetaan vararengas.

Tuli minunkin autossa hiki kun ilmastointi oli rikki mutta eipä silti tullut mieleen heittää paitaa maahan kuivumaan. Tosin nopeastihan siinä paahteessa olisi mikä vaan kuivunut.

Lapsi, joka ei ole koskaan päässyt hiekkalaatikolle.

Hotellimme oli aivan rannassa ja helikopteri partioi rantaa ylös alas. Lisäksi vielä lentokoneet nousivat aivan vähän matkan päässä. Kyllä riitti ihmettelemistä.

Juhu Beach, Mumbai. Tuo on hyvin tavallista, että miehet kävelevät käsi kaulalla tai käsi kädessä, kuten tuo pari keskellä kuvaa. Rantaelämää ei vietetä siinä merkityksessä kuin me sen ymmärrämme. Vähän ennen auringonlaskua rannassa oli jonkun verran väkeä, päivisin se oli lähes tyhjä. Emmekä mekään siellä viettäveet aikaa vaan uimme hotellin altaalla. Paras ja ensimmäinen hotelli Intiassa kun oli myös lasten kahluuallas.

Auringonlasku Arabian merellä

Ja jotta lapset olisivat jaksaneet illalliseen asti, täytyi välillä tankata mm. näitä

  • Laskuri


    Ilmainen www-laskuri
  • Laskuri2

    Locations of visitors to this page
  • Blogi-arkisto

  • Henkilötiedot

    Elämää Intiassa syksystä 2007 lähtien. Isot lapset päivisin koulussa, mies töissä ja minä kotona 2-vuotiaamme kanssa.
    Intiasta niikuin minä olen sen kokenut. Edelleen se vain jaksaa ihastuttaa, vihastuttaa, hämmästyttää...

  • Tagipilvi