Intialainen keittiö alkaa vaikuttaa jo vähän tutulta, siis teoriassa. Olen päässyt hajulle mitä mikäkin mauste on, se hajupihkakin. Eli asafoetida tai hing. Aiemmin en ollut kuullut edes tuollaisia sanoja. Missäköhän umpiossa olen elänyt? Olen yrittänyt opetella tekemään intialaista ruokaa ja ruokaa Intiassa. Vaihtelevalla menestyksellä. Reilun vuoden tarkkailun, vakoilun ja utelun tuloksena minulla on aavistuksenomainen käsitys intialaisesta keittiöstä. Periaatteessahan täällä ei olisi pakko itse kokkailla. Ulkona syöminen on edullista, ihan hyvissäkin ravintoloissa. Olisi myös mahdollista palkata kotiin joku tekemään ruokaa. En vain ole vieläkään niin ihastunut siihen, että kodissani hyörii vieraita ihmisiä. Mutta siitä kyllä tykkään, että kotini on siisti ja puhdas ja miehen paidat silitetty ilman, että puunaisin päivät pitkät. On täytynyt valita se pienempi paha.

Keittiössä olen kuitenkin häärännyt. Koko perhe pitää intialaisesta ruuasta. Ei tietenkään samoista ruoista mutta ainakin jostain. Ajatus, että muuttaessamme takaisin Suomeen, en osaisi valmistaa yhtään intialaista ruokaa, ei kuulosta kivalta. Ja Suomessa emme varmaankaan palkkaa kokkia tekemään intialaista ruokaa, siitä on selviydyttävä ihan omin avuin. Ystäväni Camille muutti pois täältä viime elokuussa asuttuaan Intiassa kaksi ja puoli vuotta. Viimeisen kuukauden hän kokkasi intialaista ruokaa suorastaan epätoivon vimmalla oppiakseen edes jotain. Yritän siis välttää Camillen kohtalon ja oppia jotain jo ennen sitä viimeistä kuukautta.

Suurena apuna ja inspiraation lähteenä intialaisen ruuan saralla ovat toimineet syksyllä löytämäni blogit Tamarind Heaven ja Garam Masala. Hippu ja Anna ammentavat tietouttaan avokätisesti ja vastaavat juuri niihin kysymyksiin mitä minä täällä ihmettelen.  Heidän tietonsa uppoavat erittäin otolliseen maaperään. Olen myös ostanut muutaman innostavan intialaisen keittokirjan, joiden ohjeet eivät huitele jossain ruokataivaissa vaan ovat minunkin ymmärrettävissä. Ja ihana anoppini kaivoi kätköistään painekattilan käyttöohjeet. Kattilasta ei kuulemma enää ole tietoa mutta ohjeet löytyivät. Ohjeet olivat siltä ajalta kun Suomessakin syötiin ossobuccoa. Vuosikymmeniin en ollut kuullutkaan mitään ossobuccosta . Painekattilaa olen käyttänyt lähinnä perunan keittämiseen. Nopea ja kätevähän se on mutta säikyttää minut joka kerta kun ehdin juuri unohtamaan sen olemassaolon ja silloin se alkaa päästelemään pelottavia pihauksiaan. Lähetti anoppini minulle intialaisen keittokirjankin ja siitäkin on ollut kovasti hyötyä.

Välillä yritän kysyä neuvoa maidiltamme, ja hyvin tyypilliseen intialaiseen tapaan hän vastaa aina vaikka vain puuta heinää, mutta ei koskaan sano, ettei tiedä miten asia on. Vähän aikaa sitten olin ostoksilla maustekaupassa. Pyysin tamarindia ja minulle annettiin pieniä pyöreitä ruskeita palloja, jotka olivat läpinäkyvässä käärepaperissa. En tiennyt miltä tamarindin pitäisi näyttää tai myydäänkö sitä jossain muussa muodossa. Kotona näytin niitä maidillemme ja kysyin häneltä ovatko ne tamarindia ja miten niitä käytetään. Minulla oli aavistus, että pallero on tamarindia vähän niin kuin liemikuutiomuodossa. Maidimme vastasi minulle, että ei rouva, tuo on suklaakarkki. Minua alkoi jo siinä vaiheessa ärsyttämään ja sanoin ettei se ainakaan mikään suklaakarkki ole. Maidimme vain edelleen väitti sen olevan suklaakarkki. Aikamme jankattua hän sanoi, ettei tiedä mitään tamarindia, joka ehkä on jotain niin kallista, ettei hän käytä sellaista. No niin, tämä selitys olisi jo hyvin kelvannut minulle. Miksi tarvitsee sitten jankata, jos ei tiedä. En minäkään siihen hätään muistanut mitä tamarind on hindiksi. Myöhemmin satuin sen muistamaan, että se on imli. Ja seuraavana päivänä maidimme jatkoi tamarind aiheesta todeten, että kyllä hän imlin tietää ja käyttää sitä mutta ei vain aina muista kaikkia sanoja englanniksi.