Yli 16 miljoonan asukkaan Mumbai.

Kun pikkukaupungin arki alkoi ahdistaa lähdimme viikonlopuksi Mumbaihin. Emme yleensä tehneet mitään ihmeellistä. Mutta siellä saattoi olla aivan rauhassa ihmisten keskellä. Kukaan ei jaksanut tuijotella. Saattoi tehdä ihan normaaleja asioita. Kaupoista jopa löytyi jotain ostettavaa. Raikkaudesta ei ehkä niin tietoa mutta ei sitä raikkautta täältäkään löydy.  Aloin tuntea sympatiaa jo niitä rihkaman myyjiäkin kohtaan, jotka pyörivät turistipaikoissa. Aivan kuin he eivät enää olisikaan niin agressiivisesti käyneet tyrkyttämään. Aivan kuin he olisivat tienneet, etten ole pelkkä turisti. Mumbaita minun saattaa tulla ikävä. Niin hullulta kuin kuulostaakin.

Maanantaina viimeinen päivä toukokuuta tulivat muuttomiehet, pakkasivat Suomeen lähtevät tavaramme ja veivät ne mennessään. Tiistai oli hautovan kuuma, niinkuin jo reilut kaksi kuukautta ovat olleet. Iltapäivällä alkoi salamoida ja jyristä. Ja sataa. Ihan kunnollinen sade ja koko illan jatkuva ukonilma. Tavaramme lähtivät aivan viime tipassa. Eivätpä kastuneet ainakaan minun silmieni alla. Nyt voin olla huolehtimatta niistä niin kauan kuin saan kotiini sen laatikkomeren.

Varsinaista monsuunia vielä odottelemme. Eilinen sade upposi kuumaan maahan kuin saunan kiukaalle. Ilma ei raikastunut, kosteus vain lisääntyi. Alla tiistai näkymä parvekkeeltamme.

Tavaroiden pakkaaminen sujui aivan ihmeteltävän jouhevasti. Maanantaihin asti en jaksanut uskoa, että tavarat todella saataisiin matkaan ilman mitään hässäkkää. Etenkin koska muuttofirma tuli Mumbaista, eikä ollut käynyt paikan päällä kertaakaan. Olin hoitanut kaiken vain sähköpostin ja puhelimen välityksellä. Mies vielä valoi minuun uskoa sanomalla, että jos hyvin sattuu pakkaajat on poimittu jostain tien poskesta samana aamuna. Onneksi näin ei ollut. Pakkaaminen sujui oikein tehokkaasti. Siitä tyypillisestä kämmäämisestä ei ollut tietoakaan.

Kevät on ollut minulle todella raskas. Henkisesti raskas. Minulle selkeästi vaikein aika melkein kolmen Intian vuoden aikana. Kevät kului niin hitaasti. Oli päiviä kun jokainen hengenveto tuntui raskaalta. Ja päivät olivat pitkiä kuin nälkävuosi. Olin jossain vaiheessa niin uupunut, että olisin voinut väittää potevani työuupumusta vaikken edes käy töissä.

Pidän lämpimästä, mutta kevät (siis Intian kesä) oli tänä vuonna tuskaisen kuuma. Paikkakunnallamme ei ole mitään tekemistä. Ei kerrasssaan yhtään mitään. Ei mitään tekemistä eikä yhtään paikkaa minne mennä tai missä 2-vuotias voisi leikkiä. Paras vaihtoehto on mennä juoksemaan pitkin kauppakeskuksen käytäviä ja ajelemaan rullaportailla ylös alas. Mitä elämää sellainen on? Ei täytä ainakaan minun kriteerejäni mielekkäästä tekemisestä. Isompien aika tietenkin kului suurimmaksi osaksi koulussa. Mutta viimeisen puolen vuoden aikana kaupungin elokuvateattereissa on näytetty tasan kolme elokuvaa englannin kielellä. Kaikki muut ovat Bollywoodia, missä sinänsä ei ole mitään vikaa mutta kaipaisimme muutakin.

Tätä eksoottisuutta tulee nyt reilusti yli äyräiden. Kaipaan eurooppalaista kulttuuria. Kaipaan museoita, näyttelyitä, konsertteja, puistoja, leikkipuistoja, tilaa. Olen väsynyt siihen kun kaupasta ei löydy elintarvikkeita ja päivittäisiin tuntikausien sähkökatkoksiin. Olen hyvin valmis lähtemään.

Lensimme Mumbaista Chennaihin,josta jatkoimme autolla Pondicherryyn. Matkaa oli vielä 165 km, mikä tarkoittaa noin neljän tunnin matkaa täällä, jollei mitään suurempaa hässäkkää satu matkalle. Auton vuokraaminen kentällä oli oma episodinsa. Valkoihoinen vuokraamassa autoa ja yllättäen hinnaston hintoihin täytyykin lisäillä kaikenlaisia veroja ja muita maksuja. Asia harmittaa kun tietää todelliset hinnat. Päädyimme sitten valtion taksiluukulle, jossa hinnat ovat vakiot, mutta myös autot ei niin uusia.

Matkalaukut mahtuivat peräkonttiin kun luukku sidottiin narulla kiinni. Olin tyytyväinen kun kuski ei ollut ihan nuori. Ajattelin, että ajaisi varmaan sopivan rauhallisesti. Mutta mitä vielä. En ole koko Intian aikanani ollut sellaisessa kyydissä. Tie oli onneksi aika hyväkuntoinen mutta kuski painoi kaasua kuin viimeistä päivää ja ohittelimme oikealta ja vasemmalta ja välillä pientareen kautta. Mittari näytti 110 km/h. Edes omalla paljon uudemmalla ja isommalla autolla emme varmaan koskaan aja niin kovaa. Minä istuin lasten kanssa takapenkillä ja kaikki ilman turvavöitä. Ja koska oli iltapäivä ja siesta-aika, alkoi kuskin silmäluomia painaa. Ajattelin jossain vaiheessa, että emme varmaan pääse ollenkaan perille. Monen säikähdyksen ja useamman huomautuksen päästä kuski kai vähän piristyi ja laski nopeudenkin alle sataseen. Ja minä vahtasin takapenkiltä koko matkan kuskin jokaista silmänräpäystä.

Tällainen hymyilevä jumalankuva oli etulasissa, suojeli ehkä matkaamme.

Tämä kuva on otettu Mumbaissa eikä ole siis sama automatka. 

Oikeasti Pondicherryn nimi on nykyään Puducherry. Nimi vaihtui vuonna 2006. Vanha nimi oli kuitenkin vielä vahvasti käytössä. Pondicherry oli pitkään Ranskan omistuksessa ja Ranskan vaikutus oli edelleen hyvin vahva. Pondicherry liittyi osaksi Intiaa vasta 1954, eli seitsemän vuotta Intian itsenäistymisen jälkeen. Pondicherry oli vahvasti sekoitus Intiaa ja Ranskaa.

Sieltä löytyi ranskalaista kahvilakulttuuria,

kadunnimiä,

rakennuksia,

ja varoitustauluja.

Lisäksi kaupungissa oli monta kirkkoa

Rantabulevardi täyttyi auringonlaskun aikaan

Ja yhtenä päivänä rantabulevardilla tapasimme tämän suvun, joka oli kovin innoissaan meidän tapaamisestamme ja ensin käteltiin kaikki tervehtiäksemme ja sen jälkeen hyvästelläksemme. Ja sitten he ehdottomasti halusivat asettautua vielä kuvaan. Tuo intialainen yhteisöllisyys on jotain aivan käsittämätöntä. Siellä he olivat kävelyllä tavallisena arkipäivänä koko suvun voimin. Oma teiniosastomme arvatenkaan ei ole niin kovin innoissaan näistä tilanteista.

Majapaikkamme oli meren rannassa sijaitseva aika idyllinen resort, jossa oli iso puutarha ja monta rakennusta.

Puistokäytävän päässä oli portti, josta oli parisen sataa metriä meren rantaan.

Vuoden 2004 tsunami oli tehnyt rannasta hyvin nopeasti syvenevän ja aallot olivat voimakkaat.

Oleskelimmekin sitten resortin altaalla. Ja saimme olla hyvin rauhassa. Minusta on vähän hassua kun ainakin meillä päin on intialaista järjestelmää noudattelevissa kouluissa nyt kesäloma-aika, ja Pondicherryssä oli off-season huhti-, touko- ja kesäkuun ajan. Meitä rauha ei tietenkään haitannut, mutta täytyy myöntää, että oli todella kuumaa ja hikistä. Ulkoilmassa saattoi olla viisi minuuttia ja sen jälkeen oli litimärkä hiestä.

Minä kun olen oikea vilukissa niin minulle Intia on sen puoleen sopinut oikein hyvin. Suomessa kykenen kesäisin uimaan ehkä kerran kymmenessä vuodessa ja uimahalleissakin on aina liian kylmä. Olen luullut, ettei uimavesi voi koskaan olla liian lämmintä, mutta nyt tuli sekin harha todistettua vääräksi. Uimavesi voi olla liian lämpöistä jopa minulle. Tuli siellä siitä huolimatta uitua jonkin verran.

Aamupalat tarjoiltiin lasiverannalla.

Auton ikkunasta kuvasin yhtä kulkuetta, en ollut nähnyt vastaavaa aiemmin. Jäljessä kulki suuri määrä vain naisia kantaen jotain astiaa päänsä päällä,

edellä olivat soittoniekat. Ja virkavaltaakin näkyy olevan mukana. Saattoi kulkueeseen kuulua jotain muutakin. Aivan kuin tietä olisi kulkueen edessä kasteltu, mutta en osaa sanoa kasteltiinko sitä muuten vain, vai kuuluiko osaksi kulkuetta.

Takaisin Chennaihin ajoimme mukavaa tietä. joka meni paikoin aivan meren tuntumassa. Ja meillä oli kunnollinen auto turvavöillä ja virkeä kuski. Rantatien varressa sijaitsee ennen Chennaita Mamallapuramin temppeli, joka kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin. Temppelipaikka oli aivan ajotiemme varrella, mutta emme jaksaneet siellä pysähtyä. Helle oli aika uuvuttavan kuuma, eräs kaksivuotias oli juuri nukahtanut ja on aikamoisen painava kannettava 40-asteen helteessä suorassa paahteessa. Kävelee toki itse, mutta ei sinne suuntaan mihin ollaan menossa. Loma oli kiva, mutta meillä alkaa olla pienoista Intia-väsymystä liikkeellä. 

Pondicherry oli viehättävä, mutta ei tehnyt kuitenkaan niin suurta vaikutusta, että palaisimme sinne uudestaan ihan heti. Jos jonnekin haluaisin Intiassa mennä uudestaan suuntaisin Goalle.   

Pääsiäisenä kävimme pienessä reissussa. Ei tosin kovin kaukana, vain Mumbaissa. Mutta sekin riittää.

Matkanvarrella pysähdyimme kerran tällaisessa taukopaikassa

Eikä haittaa jos rengas rikkoutuu. Palvelua löytyy. Oikeasti autostamme on rengas hajonnut useammankin kerran. Eipä siinä muuta kuin vaihdetaan vararengas.

Tuli minunkin autossa hiki kun ilmastointi oli rikki mutta eipä silti tullut mieleen heittää paitaa maahan kuivumaan. Tosin nopeastihan siinä paahteessa olisi mikä vaan kuivunut.

Lapsi, joka ei ole koskaan päässyt hiekkalaatikolle.

Hotellimme oli aivan rannassa ja helikopteri partioi rantaa ylös alas. Lisäksi vielä lentokoneet nousivat aivan vähän matkan päässä. Kyllä riitti ihmettelemistä.

Juhu Beach, Mumbai. Tuo on hyvin tavallista, että miehet kävelevät käsi kaulalla tai käsi kädessä, kuten tuo pari keskellä kuvaa. Rantaelämää ei vietetä siinä merkityksessä kuin me sen ymmärrämme. Vähän ennen auringonlaskua rannassa oli jonkun verran väkeä, päivisin se oli lähes tyhjä. Emmekä mekään siellä viettäveet aikaa vaan uimme hotellin altaalla. Paras ja ensimmäinen hotelli Intiassa kun oli myös lasten kahluuallas.

Auringonlasku Arabian merellä

Ja jotta lapset olisivat jaksaneet illalliseen asti, täytyi välillä tankata mm. näitä

Minun osalta projekti ei tietenkään lopu tähän. Paketti palautui omaan lähipostiimme ja minun on mentävä uudestaan pääpostiin tekemään valitus, jotta saisin maksamani postimaksun takaisin. Voin vain aavistella minkälainen prosessi on edessä.

Tällä hetkellä voisin listata sata syytä vihata tätä maata, jossa joka asiasta joutuu vääntämään. Mutta jätän sen tekemättä koska tiedän, että katuisin jälkeen päin.

Siis iloisempiin asioihin. Tällä viikolla soitin lasten ensi syksyn koulun rehtorille ilmoittaakseni kahdesta tulokkaasta. Hämmästykseni oli suuri kun rehtori kertoi jo keskustelleensa alakoulun rehtorin ja vararehtorin kanssa lapsistamme. Tyttäreni paras ystävä Suomessa oli jo ehtinyt kysymään uuden koulun rehtorilta, pääseekö tyttäreni takaisin samalle luokalle. Luokka kun on musiikkiluokka. Rehtori ei nähnyt mitään estettä. Ja myös toiselle luvattiin etsiä luokka, jolla olisi entisiä luokkakavereita. Eikä kyse ole pienestä kyläkoulusta, jossa kaikki tuntevat toisensa vaan uudessa koulussa on pelkästään rinnakkaisluokkia seitsemän. Muistuipa vain mieleeni eräs PTC. Sen puhelun jälkeen oli huippuhyvä mieli. Kuinka voikaan olla ihanaa kun asiat sujuvat ihan helposti, pelkällä puhelinsoitolla.

 

 

 

Taas tuli koettua rutkasti Intian ihmeellisyyksiä miten hankalaa voi yhden paketin matkaan saaminen olla, kuinka lukutaidottomuus on arkipäivää ja eläkeläisten asema ei ole kummoinen. Tämäkin papparainen oli melko vanhan näköinen. Ja miten käy tälle elinkeinolle kun sadekausi koittaa? Ja miten virallisessa postissa vaaditaan kangaskääre paketin ympärille, jonka joku tekee ikään kuin viraapelityönä postirakennuksen pihalla istuen. Jos olisin tiennyt olisin tietenkin pystynyt itse tekemään kangaskääreen, mutta entä sinetöinti. Olisinko voinut tehdä senkin itse. No vaikka olisin tiennyt en olisi ryhtynyt niitä itse tekemään. Tämän maan työllisyyden kannalta on tärkeää, että kaikenlaiset pikkuhommat on ulkoistettu ja kaikki täytyy tarkistella moneen kertaan ja lyödä leimaa sinne sun tänne.

Jos nyt vältyn sähkökatkoilta ja muilta katkoilta yritän saada ulos toisen osan Udaipurista. Yhtenä aamuna vain käyskentelimme pitkin heräilevää kaupunkia. Täällä herätään myöhään. Tai siis kaupat aukeavat myöhään. Kymmenen ja yhdentoista välillä aloitellaan avaamistoimenpiteet. Toki mikään ei ole niin minuutin päälle. Yritin vähän valikoida kuvia mutta silti niitä tuli aika paljon.

Vähän aamuista katunäkymää.

Nämä kuorma-aasit tuovat mieleeni varsinaisen raamatunajan tunnelman.

Yksi mummeli pujotteli jo kukkia lankoihin.

Sitten alkoivat myymälät olla auki ja tavarat nostettuna esille. Kaikenlaista sekalaista. Ja tämä on pelkkää turistitavaraa, ei paikalliset tällaisia osta. Hinnat tietenkin sen mukaan. Mutta aitoa käsityötä kaikki tyynni.

Kenkiä

Koruja

Leimasimia

Nukkeja

Nahka- ja kangaskantisia kirjoja, monesti näissä kirjoissa sivut ovat hienoa käsitehtyä paperia, nyt en edes katsonut kun en ollut ostamassa mitään. Minulle riitti kameran kanssa kulkeminen.

Kasseja

Vaatteita. Kaikki nämä vaatteet, kengät, laukut, korut ovat turistitavaraa. Paikalliset eivät tällaisia käytä. Intialaiset naiset ovat kyllä hyvin persoja koruille mutta eivät he mitään puuhelmiä käytä. Sen pitää olla kultaa ja timantteja ja kiiltää. Itse asiassa Intia taisi olla suurin kullan käyttäjä maailmassa, ainakin ihan kärjessä. Enkä ihmettele. En ole missään muualla nähnyt naisten kantavan sellaista määrää kultaa. Ja ihan arkenakin. Tavat ovat niin erilaisia.

Seinävaatteita. Nämä ovat kyllä upeita. Vähän eri kuin se ankea ryijy, joka jo lapsuudessani roikkui mummulan seinällä. Ja vaikka siitä on jo vuosikymmeniä muistan sen vieläkin puistatuksella. Eipä ole aika kullannut muistoja sen suhteen. Mutta hei, on tämä mielestäni upea, mutta ei minun seinälleni tätäkään.

Ostoksia ei tullut juuri tehtyä. Ensiksikin en tarvitse mitään ja toiseksi tykkään helpommasta kaupankäynnistä. Tinkiminen on aivan uuvuttavaa touhua. Tuotteet ovat toki käsityötä, mutta ei se tarkoita synonyymia laadun kanssa. Ja jos jotain haluan ostaa, olen valmis maksamaan käyvän hinnan, mutta sen pitäisi olla sama ihonväristä tai kansallisuudesta huolimatta.

Minua oli varoiteltu, että Rajasthanissa kaupankäynti on päälle käyvää koska ovat tottuneet turisteihin. Ainakaan Udaipuria en pitänyt ollenkaan pahana. Hyvinkin rauhassa sai olla ja ihmiset uskoivat kohtuullisen helposti. Toisin kuin Agrassa Taj Mahalilla ja viereisessä Fatehpurissa ja Sikrissä. Paikat olivat upeat, mutta se tyrkytyksen määrä oli jotain sietämätöntä. Kääntyipä minne päin tahansa oli joku koko ajan tyrkyttämässä jotain ja roikkui itsepintaisesti hihassa kiinni. Se oli epämielyttävää ja vei suuren osan nautinnosta.

Tällaisia tavaroita, mitä kuvasin ei ole myytävänä omalla paikkakunnalla. No kun ei ole turisteja niin miksi edes yrittää myydä tällaista tavaraa. Ensimmäisenä vuonna olin todella kriisissä mitä ihmettä vien täältä tuliaisina Suomeen mennessä. Harkitsin vakavasti, että minun täytyy poiketa lähimpään Indiskaan heti lentokentältä päästyä. Mietin täytyykö minun viedä mennessäni sitä mielikuvien Intiaa, jota löytää Indiskasta helpommin kuin täältä, vai sitä todellisuutta. En muista mitä lopulta vein mukanani mutta en poikennut Indiskassakaan.

Itse olen tyytyväinen kun voin nähdä ja kokea Intian, mutta ostaa minun ei tarvitse. Yritän säilöä muistiini, kuviini ja blogiini niin paljon kuin ennätän. Se riittää.

Sitten lisäksi hieman puistonpenkillä istuskelua

Ja uima-altaalla oleilua, tai varjossa vilvoittelua

Näkymä hotellin uima-altaalta.

Oikein onnistunut loma.

Sitten kun minulla on aikaa, en saa ladattua kuvia blogiin, jotta voisin näyttää ne loput Udaipurin kuvat. Kirjoitanpa sen sijaan jotain muuta.

Kävin viime viikolla kuukausittaisessa PTC:ssä (parent-teacher-conference) koululla. Siellä vanhemmat näkevät viimeisimpien kokeiden tulokset ja keskustellaan muusta jos jotain on mielessä. Tällä kertaa keskustelu johti tyttären kaverisuhteeseen.

Viime viikon PTC:ssä oma opettaja otti asian taas esille. Kun ei ole ollenkaan hyvä olla vain yhden kaverin kanssa. Ja koska asia ei ole muuttunut, tytöt täytyy erottaa. Toinen täytyy siirtää eri luokalle. Ja kuulosti siltä, että se joka täytyy siirtää olisi minun tyttäreni. Lukuvuosi on pian ohi, joten tuskin asialle heti tehdään mitään. Muutaman viikon päästä alkavat jo viimeiset kokeet.

Asia sai minut ensin kiukkuiseksi ja sitten aloin pohtimaan, onko koulun tehtävä hoitaa kaverisuhteita. Koulun pitää toki puuttua kiusaamiseen. Opettaja voi yrittää vetää yksin jääviä oppilaita mukaan sekoittamalla ryhmiä, istumajärjestystä ja muuta. Mutta jos on kaveri, ja suhde toimii kuin se tytöillä yleensä toimii, toisinaan ollaan hyvää pataa ja toisinaan eri mieltä, niin onko koulun tehtävä puuttua siihen. No en ole koulussa, joten en tiedä mikä tilanne siellä oikeasti on. En tiedä onko syynä kaverin vanhemmat ja heidän toiveensa. En voi sanoa mitään varmaa. Mutta jos minun tyttäreni siirrettäisiin toiselle luokalle näillä perusteilla, nostaisin möykän. Sitä minun ei tarvinne tehdä koska asiat tulevat muuttumaan ihan muista syistä. Siitä sitten enemmän toisella kertaa.