Suomessa tuntuu sikainfluenssa jylläävän. Täällä se jo unohdettiin, ainakin uutisioinnissa. Ei harmainta aavistusta mikä on tautitilanne. Elokuun puolessa välissä asia oli kovin kuuma, lasten koulu suljettiin viikoksi, ihmiset kulkivat suojaimet kasvoillaan ja sitten tuli kyllästys. Eihän sellaista elämää kauan jaksa, ja jatkettiin kuten ennenkin.

Nyt päällimmäinen huolenaihe on ollut liian kuivaksi jäänyt sadekausi. Vettä ei kuulemma riitä ensi vuoden elokuuhun asti. Toimenpiteeksi on keksitty katkaista vedet yhdeksi päiväksi joka viikko. Katkot alkoivat tämän viikon maanantaina. Viime sunnuntai menikin pyykätessä, huuhdellessa ja pilkkoessa, jotta maanantain ruoanlaittoon ei tarvittaisi juoksevaa vettä. Lisäksi kaikki astiat ja kylpyamme täytettiin vedellä, jotta pystyisimme elämään edes suht normaalisti. No, tietenkään sitä katkoa ei sitten tullut meille. Sain myöhemmin tietää, että talomme alla on oma vesisäiliö puskurina. Hyvä meille, huonompi vedensäästöprojektille. Tuskinpa kuitenkaan olemme ainoa talo, jolla on oma säiliö, joten epäilen tämän hankkeen tuloksellisuutta. Mutta mepä olemmekin Intiassa, ei sen tuloksen ja tehokkuuden kanssa niin tarkkaa ole, puuhataan vain kovasti.   

Kuivuudesta on ollut iso itku, kuinka vesi ei riitä ja maanviljelyskin kärsii. Kunnes puolitoista viikkoa sitten sunnuntaina taivas synkkeni ja alkoi satamaan. Vaikkei ole sadekausi, vettä tuli kuin sadekaudella. Monta päivää oli kovin sateisia. Välillä rankempaa kuuroa, välillä vain synkkiä pilviä. Viikon puolessa välissä oli oikein sateista ja tuulista muttei nyt mitään erityismyrskyä. Lapset tulivat kotiin ilmoittaen, ettei seuraavana päivänä ole koulua kovan sateen takia. Jaahas. Cyclone Phyan uhkasi Intian länsirannikkoa. Hohhoijaa. Onhan siinä jo syy pitää koulu kiinni. Emme kovin rannikon tuntumassa satu asumaan ja välissä on vielä yksi vuoristo.

 

Sateisia ja pilvisiä päiviä riitti tämän viikon tiistaihin asti. Vettä tuli reilun viikon aikana ihan sadekausimaiseen tapaan. Sekään ei tietysti ollut hyvä asia, vaan nyt voivotellaan kun sato on pilalla. Ei tule rypäleitä, ja riisi kärsi ja perunat ja vaikka mitkä. Itkua itkun perään. Nyt vihannesten hinnat ovat nousseet ja kaupan tiskit näyttävät tyhjiltä ja nahistuneilta. No ollaanhan tässä totuttu elämään jo ilman lihaa ja makkaraa niin kaipa opitaan tähänkin niukkuuteen. Kauppojen tuorevalikoima on hyvin pitkälle lähituotannon varassa, joten näkyyhän se. Mutta saatiinpa ainakin vettä.  

Yllättävä vapaapäivä käytettiin elokuvissa käyntiin. Menin lasten kanssa puolilta päivin alkavaan näytökseen. Isak oli mukana. Uudessa kauppakeskuksessamme on avautunut juuri muutama viikko sitten myös elokuvasalit. Ja paljon oli hienompi kokemus kuin edellinen elokuvareissuni. Taisin käydä silloin katsomassa jotain Pirates of Caribbean –osaa lasten kanssa Suomessa ja kuva ja äänentoisto olivat surkeat. Ääni katkeili elokuvan aikana ja lipuista maksoimme kymmenkertaisen hinnan. Nyt oli hyvä kuva ja hyvä äänentoisto, hyvät penkit, ja vielä kun olimme viikolla keskellä päivää ei siellä ollut edes montaa intialaista hälisemässä. No, kieli oli hindiä ilman tekstitystä, mutta mitä pienistä. Elokuvaesitys alkoi hyvin kansallismielisesti. Aluksi näytettiin Intian lippua ja soitettiin national anthem, eli kansallislaulu, jonka aikana kuului tietenkin seistä.