Viime lauantaina tuli soitto mieheltä töistä, että nyt täytyy koko perheen lähteä poliisilaitoksella, jotta saadaan asumislupa taas seuraavaksi vuodeksi. Viisumin lisäksi tarvitsemme siis voimassa olevan residental permitin, joka täytyy erikseen hakea paikalliselta poliisiviranomaiselta. Ja sitä hakemusta varten on täytettävä monta paperia jokaisesta perheenjäsenestä käsin kirjoittaen. Siinä kysellään kaikki mahdollinen osoitteista ja lennon numeroista henkilökohtaisiin tuntomerkkeihin asti. Isakin syntymän jälkeen olimmekin ihmeissämme minkä tuntomerkin siihen keksimme kun ei pienellä vauvalla ollut mitään luomia tai arpia tai mitään niin erityistä.

No mutta, lauantaina mies soitti, että nyt täytyy mennä. Soitin kuljettajamme paikalle ja aloin patistella lapsia valmiiksi. Viiden minuutin kuluttua mies soittaa uudestaan olemmeko jo matkalla koska poliisilaitoksella pitäisi olla nyt. Ei täältä niin liukkaasti lähdetä kolmen lapsen kanssa kesken vapaapäivän aamun kun ei ollut suunnitelmissa mihinkään lähteä. No pistimme vauhtia ja pian olimme jo autossa kun taas tuli soitto mieheltä. Ei enää oletteko jo matkalla, vaan ettei poliisilaitokselle tarvitsekaan mennä. Herra korkean poliisiviranomaisen audienssiaika vain oli mennyt umpeen. Emme siis saaneet papereitamme lauantaina. Ei sillä, että minä kaipailisin asumislupaa mutta kuten on käynyt selväksi, intialaiset rakastavat dokumentteja. Mitä enemmän sitä parempi. Mutta niin turhauttavaa ja tyypillistä. Asiat tietenkin nopeutuvat ja helpottuvat kummasti jos muutama seteli siirtyy taskusta toiseen. Siihen olemme kuitenkin aivan liian suomalaisia.

Eilen kävimme tapaamassa herra korkeaa poliisivirkamiestä uudestaan. Asia hoitui kumman joutuisasti. Mutta siellä istuimme ensin kuuntelemassa pienen nuhdesaarnan, kuin mitkäkin pahantekijät. Lapset joutuivat tuon vierailun takia olemaan muutaman tunnin pois koulusta. Vein heidät kuitenkin koululle herra poliisivirkamiehen tapaamisen jälkeen koska koulupäivää oli vielä jäljellä useampi tunti. Mikä ei kuitenkaan ollut niin hyvä asia kuin olin luullut. Koulun portilla ensin ilmoittaudutaan, josta soitetaan koululle oikealle henkilölle ja kysytään sopiiko audienssi. Sen jälkeen pieni lappusten rustaaminen ennen kuin pääsee portilta eteenpäin. Siis kuuloonhan ei tule, että lapset voisi vain jättää portille ja he kipaisisivat siitä luokkiinsa. Ei, vaaditaan aikaa ja hermoja kestää se kaikki lippujen ja lappujen täyttely ja soittelu.

Ja kun viimein pääsin koululle minut ohjattiin jonkun madamin juttusille, joka piti minulle nuhdesaarnan kun tuon lapsia kouluun niin myöhään, enkä ole edes ilmoittanut asiasta. Kouluun ei oteta sisään, jollei ole paikalla viimeistään klo 8.20. Ja muuta puhelinnumeroa koululle ei ole kuin se, joka menee sinne porttivahdin huoneeseen, josta sitä yhdistetään eteenpäin. Ei edes tullut mieleeni soittaa. Ainoan kerran kun yritin soittaa koululle oli silloin kun lapset vuosi sitten olivat koululla jumissa tulvaveden takia ja silloin ei mistään numerosta vastattu eikä mitään informaatiota meille ennen kuin lapset vain ilmestyivät kotiin illalla yhdeksän aikaan. Siitä kirjoitin enemmän silloin vuosi sitten. Mutta nyt sain nuhdesaarnan kun vien lapsia liian myöhään kouluun. Mutta madam armeliaasti antoi armon käydä oikeudesta, menköön tämän kerran kun oli kerran hyväksyttävä syy. Niin kuin huvikseni veisin lapsia kouluun muutama tunti liian myöhään. Tai olisiko ollut parempi pitää lapset kokonaan poissa koulusta. Käsittämätöntä. Palvelukulttuuria ei ole nimeksikään vaikka henkilökuntaa on pilvin pimein. Täällä ei oikein ymmärretä, että maksamme lastemme koulunkäynnistä intialaisessa mittakaavassa vielä kohtuullisen paljon. Ja täytyykö tätä kansakuntaa oikeasti paimentaa ja läksyttää kuin pieniä lapsia? (Välillä tekisi mieleni oikeasti sanoa että kyllä.)

(Kuvalaari on tyhjä tällä hetkellä. Saatan lisätä kuvan/kuvia kun sattuu sopivia kohdalle)