Omat isomme tekojärven rannalla. Takana näkyy useamman kilometrin pituinen pato.

Lasteni luokkakaverit tervehtivät kavereidensa vanhempia nimillä auntie ja uncle. Se oikeastaan kuulostaa ihan kivalta. Kuten myös rouvittelu. Aluksi oli aika outoa olla madam, mutta nyt se tuntuu hauskalta ja kohteliaalta. Mutta myös kadulla kannoilleni saattaa jäädä roikkumaan lapsia ja naisia kippojaan kolisutellen, ja nämä naiset, jotka ovat aikuisia, jopa itseni ikäisiä tai vanhempiakin, huutelevat minulle auntie, en ole kiusaantunut vaan ärsyyntynyt. Mikäs ihmeen auntie minä heille olen. Varmaan tässäkin kulttuurit kolisevat yhteen. Sanalla on varmaan heille aivan joku muu merkitys kuin minulle. Selittelyt eivät kuitenkaan auta. Minun perääni ei tarvitse kadulla huudella auntie, edes lantin toivossa.

Muutenkin kerjääminen on ikävää. Tosin senkin voi tehdä monella tyylillä. Kovin yleistä kerjääminen tässä pikkukaupungissa ei kuitenkaan ole. Jonkun verran siihen törmää sillä ainoalla länsimaalaistyyppisellä ostoskadulla. Ehkä jonkun verran kerjätään myös yhden temppelin lähistöllä. Mutta pääsääntöisesti ihmiset ovat vain niin kummissaan nähdessään jonkun länsimaalaisen, etteivät ymmärrä edes kerjätä.

Tämä kuvan pappa ei ole niitä vakiokerjääjiä, joiden naamat ovat jo käyneet tutuiksi.

Olisi mukava auttaa jotenkin, mutta useimmiten rahan antamista kerjääjille en koe oikeana auttamisena. Se tuntuu vain tavalta päästä eroon epämukavasta tilanteesta. Ja mihin se raha mahtaa mennä. Epäilen, etteivät ne eniten rahaa tarvitsevat roiku päivät pitkät Mc Donaldsin edessä kippojensa kanssa. Kuitenkin helpoin ja ehkä myös paras tapa auttaa on lahjoittaa rahaa jollekin järjestölle, joka on järjestäytynyt auttaakseen, vaikka se tuntuukin aika valjulta tavalta auttaa, kuin ostaisi itselleen hyvää omaatuntoa.

Ranskalainen ystäväni Aude tuli tänne idealistisesti ajatellen tekevänsä jotain ”hyvää” köyhien auttamiseksi mutta on melkoisen turhautunut, koska auttaminen ei ole ollenkaan niin helppoa. Lapsettomana expat-vaimona hänellä olisi aikaa mutta sopivaa auttamistapaa ei ole helppo löytää. Ensinnäkin paikalliset oikeasti köyhät ja avuntarpeessa olevat eivät puhu englantia. Ja toiseksi auttaminen onnistuu ehkä vain jonkun organisaation kautta. Nyt hän käy kahdesti viikossa opettamassa paikallisia naisia ompelemaan ompelukoneella, jotta nämä voisivat hankkia tuloja itselleen. Mielestäni sekin on ihan hyvä. Hän itse on hiukan pettynyt koska kuvitteli ehkä voivansa tehdä jotain konkreettisempaa.

Itse olen kai jo liian vanha, etten kuvitellut pelastavani Intian katulapsia enkä juuri muutakaan. Tavoitteenani oli huolehtia omasta perheestä. Minulle siinäkin on välillä jo ihan haastetta. Ja aikamoisen mankelin perhe läpikäy tällaisessa paikassa. Joku ”länsimaalaisempi” paikka olisi saattanut olla helpompi, mutta samalla meiltä olisi jäänyt hurjan paljon extremeä kokematta. Eikä kai elämän tarkoituksena olekaan päästä mahdollisimman helpolla. Mitäs elämää se sellainen olisi?

Pieniä tyttökoululaisia retkellä.

Mutta muutama pieni koiranpentu on tehnyt mieli pelastaa tuolta kadulta. Perheen allergikolle voisi tietenkin antaa vähän siedätyshoitoa. Nyt on hyvä sanoa kun asumme kerrostalossa, että jos asuisimme bungalowissa, jossa olisi pienen pieni oma piha ja oma ulko-ovi, olisimme sen koiranpennun (tai ehkä kaksikin) voineet tuolta kadulta ottaa.  

Katukoiria on paljon mutta kissoja näkee harvemmin.

Vielä muutama tyypillinen kuva.