Edellinen viikko oli varsinainen musta viikko, vaikka loppua kohden alkoikin jo taas valo häämöttää ja usko siihen, että pääsemme normaalin elämän syrjästä kiinni. Mustaksi viikon teki sairastelu ja etenkin tuon pienimmäisen.

Viikko sitten olimme päättäneet lähteä katsomaan yhtä vuorta, joka on noin tunnin parin ajomatkan päässä. Lämpötila alkaa olla päivisin jo sen verran korkea, että lähdimme matkaan aikaisin.

Aamu-usva leijaili Godavari-joen pinnalla.

Ajoimme aika korkealle yhdelle vuorelle. Näkymä oli hieno, vaikkei se tässä kuvassa juuri miltään näytäkään.

Ylhäällä vuorella oli pieni kylä, jossa oli useampi temppeli.

Meidän oikealla puolella vuorenrinteessä näkyy valkoinen temppeli. Tällä kertaa emme kuitenkaan kiivenneet sinne. Näkymät jo tästä paikasta minne pääsi autoillen, olivat hienot.

Aamulla nappasin nukkuvan pikkuisemme vain viltin sisään ja menoksi. Hän ei ollut oikein kunnossa, makoili vain sylissäni, vaikka normaalisti inhoaa autolla matkustamista ja myös ilmaisee asian kuuluvasti. Yleensä saammekin käyttää koko viihdytysarsenaalin. Hän sai tuon reissun aikana muutaman kuumekouristuskohtauksen, jotka olivat tosi pelottava kokemus. Heti päästyämme takaisin kaupunkiin menimme sairaalaan. Matkalla soitin omalle lääkärillemme ja hän neuvoi meidät sairaalalle ja oli siellä itsekin vartissa. Tämä asia on aivan loistavasti täällä. Lääkärin saa kiinni kun on tarve ja vastaanotolle pääsee saman tien. Ei tarvitse odotella viikkoja tai kuukausia päästäkseen lääkärin vastaanotolle. Isak otettiin sairaalaan sisään; antibioottikuuri, tippaan ja tutkimuksiin. Antibioottikuuri oli keuhkoputkentulehdukseen. Tippaa Isak ei voinut sietää kämmenselässään vaan kiskoi sen aina irti kunnes tippa laitettiin kyynärtaipeeseen ja koko käsi lastaan jotta neula pysyisi paikallaan. Ei hymyn hymyä, vain väsynyt, itkuinen ja hyvin känkkis poika. Sunnuntaina ei päästy magneettikuvaan kun yllättäin 1-vuotias ei suostunut makaamaan paikoillaan. Olisin tuon voinut kertoa jo etukäteen. Maanantaina otettiin uusiksi pienen nukahtamislääkkeen voimin. Saatiin magneettikuva otettua sekä EEG. Molempien tulokset olivat ihan normaalit. Onneksi. Oliko kouristuksiin syynä vain lämmön nousu. En tiedä, mutta tällä hetkellä vaikuttaa ihan terveeltä.

Vietin Isakin kanssa sairaalassa sunnuntain ja maanantain. Maanantai-iltana pääsimme kotiin. Tosin neula oli vielä kyynärtaipeessa. Isak oli jo parempi vaikkakin vielä kipeä. Mutta lääkäri varmaan katsoi, että äiti näyttää siltä, ettei kestä sairaalaa tämän pidempään. Ja mielelläni tulinkin kotiin. Isak ei oikein pysynyt jaloillaan vaikka halusi lähteä liikkeelle. Lisäksi sairaalassa oli aivan liikaa paikkoja, joita 1-vuotiaan ei tarvitse mennä tonkimaan. Kotona sellaiset ovat karsiutuneet minimiin. Kävimme muutaman päivän ajan kotoa käsin hakemassa antibiootin aamuin illoin. 

Intialainen sairaala myös toimii hiukan eri periaatteella kuin Suomessa. Se ei ole mikään täyden palvelun laitos, jossa tulee kahvit sänkyyn. Intialainen sairaala pyörii sen varassa, että siellä on koko suku mukana. Ja meno ja möykkä ovat sen mukaista. Sairaalassa ei ole ruokatarjoilua. Siellä oli pieni koppero kaasuliedellä, jossa sai itse valmistaa ruokansa. Isakia ei tietenkään voinut jättää yhtään yksin, sängyssä ei ollut laitoja, joten hädin tuskin pääsin vessassa käymään, en aina sielläkään, ruoanlaitosta nyt puhumattakaan.  Niinpä luulen lääkärimme arvelleen, että äitiparka on nyt armahdettava ja päästettävä kotiin, aloin näyttää jo varmaan sen verran kurjalta. Sairaalasta ei myöskään saa lääkkeitä. He kirjoittavat listan kaikesta tarvittavasta ja sen listan kanssa on itse kipaistava apteekissa. Listaan oli kirjattu niin antibiootit kuin neulatkin. Apteekkeja, joista täällä käytetään nimeä medical store (ei pharmacy) on joka kulmalla. Ja myös tätä sairaala vastapäätä sellainen löytyi. Kauas ei siis tarvinnut lähteä 

Viikon puolessa välissä iski vielä flunssa, sekä Isakiin että minuun ja vähän myös isompiin, mikä sentään hoitui muutamalla ikävämmällä päivällä ja nyt enää vähän yskittää. Ja pieni toipilaamme alkaa olla jo entisensä. Jaksaa touhuta ja hymyillä, nukkua ja leikkiä. Ja minä osaan taas olla niin kiitollinen tavallisista päivistä ja terveistä lapsista.

Asiasta kolmanteen. Alla olevan kuvan nappasimme sillä samaisella epäonnenreissulla.

Nämä kanaparat olivat päässet jo viimeiselle matkalleen.