Tänään opimme, että kun oikein paljon sataa vettä, lapset eivät ehkä pääse koulusta kotiin koska tie on poikki. Matkalla lasten koululle ylitetään joki, jossa yleensä ei ole kuin lirunen vettä. Mutta se voi olla myös veden vallassa niin, että vastakkaiselle puolelle on vesiteitse matkaa sata metriä ja sillasta ei näy kuin pieni vesisuihku kun virtaava vesi tekee sinä kohdin pienen hypyn. Sellaista tietenkin voi sattua, että vettä sataa niin paljon, ettei koulusta pääsekään kotiin. Aivan ymmärrettävää. Mutta miten voi olla mahdollista, että siitä ei ilmoiteta lasten vanhemmille mitään. Ja jotta vanhemmat saisivat rauhassa murehtia, ei koululta vastata yhteenkään puhelimeen. Käsittämätöntä. Huolestuttavaa. Ja RAIVOSTUTTAVAA. Koululle onneksi, että tapaus sattui perjantaina ja joudumme laannuttelemaan kiukkuamme yli viikonlopun. Toivon vain, ettei harmitus laannu liikaa ja jaksamme räyhätä vielä maanantaina, ainakin vähäsen.

Lapset eivät siis päässeet tänään lähtemään koulusta ajallaan. Lasten olisi pitänyt olla kotona viideltä, mutta heitä ei vain kuulunut. Lopulta Esa lähti töistä ja ajoi katsomaan mikä on vikana. Kuskimme kyllä arveli, että tie on varmaan poikki joen kohdalta. Lapset olivat kertoneet, että joki on joskus aiemmin tulvinut niin kovasti, ettei siitä ole päässyt ajamaan. He jopa olivat toivoneet, että nytkin tulisi niin paljon vettä, ettei kouluun pääsisi. Nyt vain kävikin niin, ettei koulusta päässyt pois. Kuskimme kertoi, että on olemassa joku pikkutie, jota pitkin pääsee kiertämään koululle. Ei vain tuntunut järin viisaalta lähteä ajelemaan pimeässä ja sateessa jotain pikkutietä. Päätimme odottaa aamuun ja toivoa, että sade taukoaa sen verran, että joen pinta pääsee laskemaan riittävästi.

Ei tarvinnut kuitenkaan odottaa aamuun asti. Lapset tulivat kotiin puoli yhdeksän jälkeen. Mutta yhtään mitään meille ei informoitu asiasta koko aikana. Koulun bussi oli kiertänyt sitä pikkutietä ja matka oli kestänyt toista tuntia. Onneksi saimme kaksi väsynyttä lasta kotiin yöksi. Koululla lapsille oli tarjottu neljän aikaan iltapäivällä pienen pienet keksipaketit ja jotkut kasvispallerot. Ei ihme jos yhdeksän aikaan jo vähän väsyttää, nälättää ja kiukuttaa.

Silta pari päivää tulvan jälkeen. Kaiteet melkein lähtivät veden mukana ja tien pinta sillan reunoista oli alkanut syöpyä. Sillalla mahtuu vielä yksi kulkuneuvo ajamaan suuntaansa. 

Vettä tuli kerralla niin paljon, että joen uoma ei riittänyt. Veden pinta oli reilusti sillan tasoa ylempänä ja meinasi viedä mennessään muun muassa lasten koulumatkallaan käyttämän sillan kaiteet. Viime viikkoinen tulva on antanut aiheen muistella vuoden 1969 tulvaa. Ilmeisesti ihan näin paljon vettä ei joka vuosi tule yhdellä kertaa.

Mutta tämä ei ole ensimmäinen kerta kun koulun toiminta saa minut kiukkuiseksi. Olen lähetellyt sekä kohteliaita että kiukkuisia viestejä ja ravannut koululla tinkaamassa puuttuvia kirjoja, varusteita tai milloin mitäkin. Valitettavasti täytyy todeta, ettei kohteliailla viesteillä ole mitään vaikutusta. On osattava olla tiukka ja vaativa ja usein myös ikävä. Kukaan ei kanna vastuuta tai huolehdi asioistasi, jollei sitä tee itse. Ja mitään ei tapahdu, jos ei ole itse niskan takana vahtimassa niin kauan kuin asia on hoidossa. Juuri se tekee asioiden hoitamisen täällä hyvin työlääksi. Mitään asiaa ei voi delegoida eteenpäin ja luottaa, että se tulee hoidetuksi. Jokaikinen asia on hoidettava itse, jos haluaa olla varma, että se tulee tehtyä.