Alkoihan ne sateet lopulta. Hyvä niin, tilanne oli jo vähän huolestuttava. Nyt vain yritämme totutella ja sopeutua sadekauteen. Itse sade ei niin haittaa, mutta moneen muuhun siitä johtuvaan asiaan joutuu hieman totuttelemaan. Tiet täällä ovat mitä ovat ja etenkin ne tiensivut. Jalkakäytävistä tai kevyen liikenteen väylistä ei ole tietoakaan. Joten nyt ne tien sivut ovat yhtä kuravelliä tai suuria lätäköitä. Paikallisia ei kura varpaiden välissä tunnu paljon haittaavan, he vain kahlaavat varvastossuissaan seuraavan lätäkön poikki huuhdellen samalla jalkojaan. Minulle tuo aiheuttaa vaikeuksia, en voi sietää märkiä tai kuraisia jalkoja vaan haluan että jalkani ovat kuivat ja puhtaat. Mukaan olisi pitänyt pakata kaikki vanhat kengänrähjät, joista ei enää ole niin väliksi. Haluan pitää kuivat ja puhtaat jalat mutta säälin myös kenkiäni. Intia on kaukana kenkäfriikin paratiisista.

Suomessa on oppinut, että yksi suurimmista kauhun aiheista on kosteus talon rakenteissa. Täällä ne ovat arkipäivää. Märkiä länttejä ilmaantuu kattoihin ja seiniin nopeammin kuin sieniä sateella. Eikä asuntomme ole edes ylin tässä talossa. Yhdessä kohtaa katossa on niin paljon kosteutta, että lattialla on jatkuvasti märkä läikkä. Keittiön katosta maali rapisee työtasolle. Ja tuleehan tästä kosteudesta ummehtunut haju sisälle. Kaikkia kosteusvauriokohtia en ole halunnut edes tutkia kovin tarkkaan. Ja tämä on aivan uusi talo. Emme voi kuin ihmetellä.

Asunnossamme on käytävä, joka yhdistää d- ja c-rapussa sijaitsevat huoneet yhdeksi asunnoksi. Tuossa pienessä käytävässä on keskellä ikkunat talon molemmille puolille. Ja noissa ikkunoissa ovat ne bambuverhot, joita hartaasti asennettiin viime syksynä kun verholiikkeen miehet eivät osanneet niitä asentaa samalla tavalla joka ikkunaan. Noista käytävän ikkunoista on pikkuisen tullut vettä sisälle asti kun oikein kovasti on satanut. Sunnuntaina huomasin, että bambuverhoja peittää hienoinen homekerros. Maanantaina apulaisemme pyyhki homeet pois ja sen jälkeen minä otin bambuverhot ikkunoista odottamaan sadekauden päättymistä. Jos niistä on enää ikkunaan laitettavaksi.

Yksi haaste on pyykinpesu. Tai ei ehkä niinkään se pesu, sähköä on viime viikkoina riittänyt, mutta pyykkien kuivaksi saaminen. Pyykit voivat roikkua kuivumassa päiviä ja yhä ne ovat hieman kosteita. Minä käytän aikaani siirtelemällä pyykkejä paikasta toiseen ja henkariin ja takaisin etsien sitä parasta kuivauspaikkaa. Alan ymmärtää, miksi täällä suositaan ohuita keinokuituisia kankaita. Paksut froteepyyhkeet eivät ole kaikista käytännöllisimpiä. 

En tiedä johtuuko säilymisestä, että kaikki tavara on laadultaan aivan surkeaa. Eivät ne kestä käytössä, mutta mitä hyötyä olisi kestämisestä, jos ne pilaantuvat alta aikayksikön. Ehkä vähän liioittelen, että kaikki on huonolaatuista, mutta suuri osa. Esimerkiksi kunnollisia siivousvälineitä ei löydy. Ei ole Sini-siivousvälineitä. Suunnittelimme sellaisten tuomista Suomesta kun olimme lomalla mutta se jäi kun oli niin paljon muutakin tulossa mukaan.

Intia on siis juuri oikea paikka päästä eroon maallisista houkutuksista. Täällä ei ole mitään järkeä omistaa paljon maallista tavaraa kun mikään ei säily eikä kestä. Ehkä tämä on kasvun paikka. Voimme oppia kuinka vähällä voi tulla toimeen, jopa viisihenkinen länsimaalainen perhe, vettä ja sähköä säästäen.