Lasten koulun alkaminen tuntui olevan hankalaa. Ensimmäinen viikko kului hotellilla jotenkuten, lähinnä hotellin uima-altaan ansiosta. Ensimmäisen viikon loppupuolella pääsimme omaan asuntoomme, onneksi, sillä hotellielämä muuttuu hyvin nopeasti puisevaksi. Huolimatta niistä viidestä tähdestä ja hyvästä palvelusta.
 
Mutta lapset alkoivat pian kaivata kouluun. Tekeminen omassa kodissa oli aika vähissä. Vaihtoehtoja oli lähinnä kaksi, joko siivota tai käydä kaupassa. Kumpikaan ei kuulu lasten lempipuuhiin. Ja etenkin kaupassakäynti on molempien inhokkipuuhaa. Tosin Mateus on ahkera siivoamaan, mutta nyt siivous olisi ollut luonteeltaan erilaista, sisäänmuuttosiivousta, joka siis ei innostanut sekään. Suomesta pakkaamamme tavarat eivät olleet saapuneet (kuten eivät ole vieläkään), joten tekeminen oli hyvin vähissä. Muuttohässäkässä en ehtinyt tarkastaa, mitä lapset pakkasivat mukaansa lentokoneeseen, vaan luotin että tuntien automatkoihin tottuneina osaavat pakata tekemistä reppuihinsa. Kuvittelin ehkä liikoja, mutta toisaalta en olisi ehtinyt asiaan puuttua, koska etenkin viimeiset päivät Suomessa olivat varsinaista hässäkkää.
 
Mutta siihen koulun aloitukseen. Jälkiviisaana tietäisimme nyt heti ottaa ohjat omiin käsiimme odottamatta, että yhdyshenkilömme järjestää asian. Mutta sitä emme kuukausi sitten vielä ymmärtäneet. Ja Esalla oli töissään heti täysi tohina päällä kellon ympäri, eikä koulua ehtinyt työaikana miettiä, tai ainakaan ryhtyä toimenpiteisiin sen johdosta. Yhdyshenkilömme kaipasi lasten edellisestä koulusta todistuksia, leaving certificate, jollainen on täällä käytössä. Sellainen olisi vain pitänyt olla, vaikka selitimme, ettei Suomessa ole sellaisia. Muutenkaan ei Suomen koululaitokselta certificaatteja herunut. Pelkästään oman aktiivisuuden ansiosta meillä oli edes jonkinlaiset todistukset koskien lasten koulunkäyntiä. Suomen koululaitokselle riitti vapaamuotoinen ilmoitukseni perheemme muutosta ulkomaille, ja lasten poistuminen Suomen oppivelvollisuuden piiristä oli sillä selvä. Koululta emme pyynnöistäni huolimatta saaneet mitään todistusta englanninkielisenä. Viimeisellä viikolla Suomessa käännätin lasten viimeisimmät koulutodistukset englanniksi, ja koska koululta ei voinut saada edes todistuspohjaa sähköisenä, taitoin itse todistukset muistuttamaan ulkonäöltään alkuperäisiä suomenkielisiä, ja kävin hakemassa koululta niihin opettajien allekirjoitukset ja koulun leiman. Suomen koulubyrokratia oli siis lähinnä oman askartelun varassa.
 
Lapset alkoivat jo epätoivoisesti odottaa kouluun pääsyä, vaikka se varmasti oli heille koko ulkomaille muuton pelottavin ja jännittävin osa, uusi koulu englanninkielellä. Vielä kaksi viikkoa odotimme kaikki koulun alkamista. Odottaminen kävi minulle varmaan yhtä raskaaksi kuin lapsille, joilla ei ollut mitään tekemistä. Lopulta Esa ilmoitti kolmannen viikon perjantaina yhdyshenkilöllemme, että maanantaina aiomme mennä koululle lasten kanssa, aivan sama mitä certificaatteja pitäisi olla. Kummasti jo seuraavaksi päiväksi järjestyi tapaaminen koululle, yhdyshenkilö mukanamme. Eikä todistusten kanssa enää sen jälkeen ollut ongelmia. Koululla oltiin aivan tyytyväisiä niihin todistuksiin, jotka meillä oli, lasten käännetyt koulutodistukset, sekä apostille-leimoilla varustetut syntymätodistukset olivat aivan riittävät.
 
Syyskuun alussa täällä ollessamme olimme käyneet tutustumassa neljään kouluun. Yksi niistä oli liian kaukana, toisessa oli tympeähkö vastaanotto, jolloin kaksi koulua tippui heti pois laskuista. Toinen jäljellejääneistä vaihtoehdoista sijaitsee melko lähellä kotiamme, mutta koulumatka olisi jokatapauksessa pitänyt kulkea autolla. Toinen kouluista sijaitsi kaupungin keskusta-alueen ulkopuolella, mutta aivan kohtuullisen automatkan päässä. Lähikoulussa oli lyhyemmät koulupäivät, mutta isot luokkakoot (40 oppilasta luokassa). Toisessa jäljellejääneistä vaihtoehdoista oli pitkät koulupäivät, mutta kyseessä oli kokonaiskoulupäivän kaltainen järjestely, jossa tehtävät tehdään koulupäivän puitteissa ja iltapäivällä harrastetaan koululla ennen kotiintuloa. Päivien pituus tuntui hurjalta, mutta luokkakoot olivat inhimillisemmät, max 20 oppilasta luokassa. Lisäksi koulu oli uusi, aloittanut toimintansa vasta reilu vuosi sitten. Olimme päätyneet siihen kouluun, vaikka mitään erityistä muuta perustetta kuin luokkakoko, emme osanneet valinnalle antaa.
 
Lauantain tapaamisen lisäksi menimme vielä maanantaina tapaamaan koulun rehtoria, ja molempien tapaamisten jälkeen jäi positiivinen kuva. Viimein tiistaina 23.10. lapset pääsivät aloittamaan koulutaipaleensa Fravashi International Academyssä. Menimme taas koululle koko perhe ja sitten lapset lähes saman tien vietiin koulun yhteiseen päivänavaukseen ja sieltä luokkiinsa ja me jäimme selvittelemään maksu- ja muita käytännön asioita. Kaikessa asioiden selvittelyssä kun kestää aina tavattoman kauan. Suurin osa ajasta tuntuu menevän pelkkään odottamiseen. Ja siinä odotellessa joku käy tuomassa milloin minkäkinlaista juomaa, jota ei edes kaipaisi.  
 
Tuntui kuin olisi heitetty lapset veteen ja katsottu osaavatko uida. Toisaalta eipä kai siihen muuta vaihtoehtoa olisi ollutkaan. En olisi voinut viettää heidän kanssaan koulupäivää tulkkina. Lähinnä se olisi varmaan ollut haitaksi. Todennäköisesti oli lapsillekin parempi näin, vaikka tuntui varmaan heistäkin vähän pelottavalta. Sitten lähdimme pois koululta ja Esa meni töihinsä ja minä kotiin odottamaan koulupäivän loppua ja lasten koulubussia. Koulun johtaja oli ollut hyvin vakuuttunut, että lasten on heti hyvä alkaa käyttää koulubussia. Itse olin ajatellut, että viedään ja haetaan omalla autolla ainakin aluksi. Täytyy myöntää, että koulubussijärjestely on hyvä. Koulubussi kulkee aivan talomme ohi ja ajaa suoraan koululle. Matkaan menee aikaa noin 20 minuuttia suuntaansa. Samoin iltapäivällä koulubussi tulee samaa reittiä suoraan koululta ja lapset pääsevät talomme kohdalla pois. Koulubussi menee aamulla varttia vaille kahdeksan tästä ohi ja tulee iltapäivällä vähän ennen viittä. Eli lapsilla on pitkät koulupäivät, mutta päivät ovat vähän erilaisia kuin Suomessa. Ensin heillä on koululla aamupala, ja varsinainen koulu alkaa yhdeksältä. Sitten jossain vaiheessa on pieni välipala, jonka jälkeen on taas opetusta ja lounas ja opetusta ja vielä toinen välipala iltapäivällä. Koulutunnit loppuvat kahden aikaan, jonka jälkeen on harrastusta, lähinnä kai jotain "sportteja" eli jotain urheilua. Koululla on hyvät mahdollisuudet harrastaa eri urheilulajeja. Kumpikaan ei ole aiemmin ollut niin erityisen innostunut liikunnasta, mutta kaverit antavat liikuntaharrastukselle hieman erilaisen säväyksen. Iltapäivän sportit ovatkin olleet se koulupäivän paras osa. Lisäksi lapset saavat toistaiseksi iltapäivällä lisäopetusta englannin kielessä, joten joskus sportit jäävät sen takia väliin, mistä Mateus erityisesti oli hyvin pahoillaan. Tärkeintä tuntuu olevan kavereiden kanssa touhuaminen, lajilla ei kai ole väliä, ainakaan tässä vaiheessa.
 
Aluksi minua epäilytti juuri koulupäivien pituus, mutta nyt järjestely tuntuu toimivalta. Eihän heillä täällä kotonakaan niin tekemistä olisi. Ja kun minustakaan ei ole heille oikein ohjelmanikkariksi. Lapset tulivat koulubussilla kotiin heti ensimmäisestä päivästä lähtien ja olivat tyytyväisiä, iloisia ja innostuneita. Olin odottanut jotain aivan muuta. Lähinnä olin odottanut kai itkua ja parkua ja valmistautunut preppaamaan lapsia seuraavaan päivään. Taidan olla taas askeleen jäljessä. Ainut murheen aihe oli kun he eivät olleet vielä saaneet kouluasujaan, mutta nekin järjestyivät seuraavana päivänä. 
 
Lapset laitettiin molemmat viidennelle luokalle, mutta rinnakkaisille. Emme oikein ymmärtäneet syytä miksi samalle luokka-asteelle mutta samapa tuo meille, kunhan oppivat jotain. Ja luokka-astetta voidaan tarkistaa myöhemmin kun kieli alkaa olla kohdallaan. Koulun nettisivuja katsellessani, selvisi, että viides luokka on primary sectionin viimeinen luokka ja kuudes on jo secondary sectionia, joten ehkä syy on siinä. Ilmeisesti siinä primaryn ja secondaryn välissä pitäisi suorittaa jotain kokeita. Ja toinen mahdollinen syy on, että secondary sectionilla on tunnin pidemmät koulupäivät. Ainakin toistaiseksi olemme tyytyväisiä järjestelyyn. Ja lapset ovat innostuneita koulusta, koulunkäynnistä ja uusista kavereista. Suurin murheen aihe alkaneella koulutaipalleella on tällä hetkellä se, että marraskuun alussa alkoi kolmen viikon diwali-loma, josta on tällä hetkellä vielä melkein kaksi viikkoa jäljellä :(